Leikki on osa koulutyötä

Leikki on osa koulutyötä

lauantai 26. syyskuuta 2015

Ratkaisu suuriin ryhmäkokoihin, kutistetaan oppilaat

Aloitimme viikon viikonlopun kohokohtia muistellen. Joku oli käynyt mummolassa, joku uimassa tai leffassa, joltain oli irronnut hammas ja jollain oli ollut synttärit. Tarinoita riitti kaikilla kerrottavaksi ja loppua ei tarinatulvalla tuntunut olevan, kun oppilaat oikein pääsivät vauhtiin. Sitten yksi oppilaan kommentti yllättäen hiljensi meidät kaikki:

"Kun minä heräsin aamulla, minä olin kutistunut."

Kutistunut? Juttu haiskahti liioittelulta, mutta sai minut utelemaan lisää. Tuo kutistumisjuttu kuulosti nimittäin vahvasti leikiltä. Oppilas vakuutteli, että kun hän heräsi, hän huomasi olevansa aivan pikkuruinen. Muut oppilaat hymähtelivät epäuskoisesti, mutta olivat selvästi kiinnostuneita, miten juttu jatkuisi. Päätimme kokeilla, miltä tuntuisi olla aivan pienen pieni.

Peukaloiset
Pyysin oppilaita kuvittelemaan, että he olisivat oman peukalonsa kokoisia. Nostin oman peukkuni pystyyn ja aloin juttelemaan luokalleni peukaloisen äänellä. Saman tien luokkani lähti leikkiin mukaan ja näin joka puolella luokkaa peukalon mittaisiksi kutistuneita oppilaita. Lähdin kiertämään peukaloisen roolissa pulpetilta toiselle kysellen muilta peukaloisilta erilaisia asioita liittyen peukaloisen elämään. Sain tietää, että peukaloisten lempiruoka oli herneet ja että peukaloiset pitivät piilosilla -leikistä. Peukaloisten pihalla eli pulpetin kannella kävikin melkoinen vilske, kun sinne kokoontuneet peukaloiset leikkivät yhdessä välitunnilla tuttuja ulkoleikkejä. Joku peukaloisista piiloutui kynäkoteloon, kun toiset taas leikkivät peiliä tai peukaloispalloa. Joku oppilaistani halusi piirtää omalle peukulleen silmät ja suun, jonkun peukaloinen taas harrasti nuorallakävelyä omaa lyijykynää pitkin.

Jatkoimme pienenä olemisen teemaa keskustelemalla pienenä olemisen haasteista ja eduista. Joku oppilaista kertoi ettei haluaisi olla liian pieni, koska voisi jäädä toisten jalkoihin eikä kukaan kuulisi kunnolla, kun haluaisi saada äänensä kuuluviin. Eräiden toisten oppilaiden mielestä pienenä tosin voisi pujahtaa paikkoihin, jonne ei muuten pääsisi tai mahtuisi. Pääsisi salaa isin taskussa katsomaan jääkiekkomatsia tai voisi muuttaa asumaan nukkekotiin.

Kun on oikein pieni
Harjoittelimme seuraavalla musiikintunnilla Hannele Huovin runoon Soili Perkiön säveltämän laulun "Kun on oikein pieni". Kaunis ja herkkä laulu upposi oppilaisiin ja sävelmää laulettiin useita kertoja. Pääsinpä kuulemaan laulun myös luokkani peukaloiskuoron esittämänä.

Kun on oikein pieni, voi lentää linnun untuvalla...

Laulun sanat saivat meidät jälleen kokeilemaan pienuuden ihanuuksia leikkimällä. Luokka olikin pian täynnä untuvalla liihottelevia ja heinän varressa heiluvia pikkuihmisiä. Kokeilimme myös miltä tuntuisi istua lumihiutaleelle ja lentää sen mukana tuulien vietävänä. Yhden peukaloisista tuuli lennätti pianon päälle tanssimaan ja pian siellä tanssivat loputkin peukaloiset. Kun kiihdytin soiton tempoa, muuttui myös tanssi railakkaaksi peukaloispolkaksi.

Jättiläiset
Kun kerran olimme alkaneet leikkiä peukaloisia, tuntui luontevalta kokeilla myös, miltä tuntuisi olla valtavan suuri. Ennen kuin annoin oppilaiden venyä jättiläisiksi, ohjeistin, että jokaisen jättiläisen jalkojen tulisi koskettaa koko seuraavan leikin ajan luokan lattiaa. On melkoisen tavallista, että oppilas heittäytyessään leikin vietäväksi, saa jossain vaiheessa idean nousta tuolilleen tai pulpetilleen seisomaan. Ja varsinkin tässä tapauksessa, kun oli tarkoitus kasvaa todella suureksi. Pian luokassamme tallustelikin mahtavan suuria, hitaita ja möreä-äänisiä jättiläisiä. Joku jättiläisistä keksi, että voisimme laulaa "Kun on oikein suuri" -laulun. Ideoimme yhdessä lauluun uudet sanat ja pian luokassamme hoilotti maailman suurin jättiläiskuoro.

Kun on oikein suuri, voi haukata pilvenhattaroita. 
Kun on oikein suuri, voi kuuhun asti tehdä loikan.

Muodonmuutoksia
Lauloimme vuoronperään laulua jättiläisinä itse keksimillämme sanoilla ja peukaloisina alkuperäisessä muodossaan. Laululeikistä tuli ohjeistamatta mainio dynamiikkaharjoitus, peukaloisten laulaessa hiljaa ja jättiläisten kovaa. Lauloimme laulut lopuksi nopeina ja hitaina versioina sekä erilaisia tunnetiloja vaihdellen. Kokeilimme muodonmuutoksia myös ilman laulua tekemällä pikapatsaita omilla paikoilla mm. seuraavista aiheista: kissa-koira, iloinen-surullinen, oppilas-opettaja, vauva-vanhus, lääkäri-potilas, sakset-paperi, pikaruokailija-hampurilainen.

Niin, eihän tuo liian suurien opetusryhmien ongelma oppilaita kutistamalla poistu, kuten otsikossa vähän vihjasin. Leikki kouluarjessa saa kuitenkin itseni opettajana innostumaan ja oppilaani innostumaan uudestaan ja uudestaan. Jopa niin paljon, että suuri ryhmäkoko unohtuu ainakin hetkeksi!





perjantai 18. syyskuuta 2015

Ystävyydessä on taikaa

Kysyin tänään oppilaitani, millainen ystävän tulisi olla. Oppilaiden vastaus oli odotettu:

"Ystävä on luotettava ja auttaa, kun tarvitsen apua. Ystävä myös huomioi ja ottaa mukaan leikkeihin."

Ystävyyden patsas
Rakensimme yhdessä ystävyyden patsaan. Patsaan materiaalina, "savimöhkäleinä" toimi muutamia oppilaita, joita kävi muotoilemassa useampi kuvanveistäjä. Patsaan oppilaat liitettiin pitämään toisiaan käsistä ja hymyilemään leveästi. Ystävyyden patsas sai oppilaat innokkaasti kertomaan, millaista ystävän kanssa on olla yhdessä ja mitä kaikkea ystävän kanssa on tullut touhuttua.

Seuraavaksi muotoilin ystävyyden patsaan uudestaan. Irrotin patsaassa mukana olevien oppilaiden kädet toisistaan, asettelin oppilaat uhmakkaisiin asentoihin ja pyysin oppilaiden kasvoille ärtymystä ja kiukkua. Uudelle patsaalle ideoitiin yhdessä nimi "Eripura".

Ajatusäänet
Pyysin patsasta tarkastelevia oppilaita miettimään, mitä patsaan eri henkilöt ajattelevat. Oppilas sai tulla sanomaan keksimänsä ajatusäänen patsaan taakse. "Ääneen ajattelevan" patsaan henkilö merkattiin laittamalla käsi hänen olkapäälleen. Kuullut ajatusäänet kuvasivat osuvasti patsaan esittämää eripuraa ja pahaa mieltä.

"Miksi minua kiusataan? Sinä olet inhottava. Jättäkää minut rauhaan!"

Taikasauvat
Yllättäen yksi ajatusäänista kuitenkin poikkesi selvästi muista kuulluista. Nyrkki ilmassa seisova patsaan henkilö sanoikin kiukkuisen kommentin sijaan:

"Minä taion sinut sammakoksi..." 

Silmänräpäyksessä eripura patsaassa muuttui taikuudeksi ja riitaa haastava henkilö taikasauvaansa heilauttavaksi velhoksi. Tapahtui siis jotain sellaista, mitä emme olleet odottaneet. Mielestäni juuri sitä, mikä leikissä ja draamassa on kiehtovaa. Löysimme jotain sellaista, jota emme alunperin olleet etsineet, mutta mikä toden totta oli löytämisen  arvoista.

Siirryimme eripuran käsittelystä yhdellä taikasauvan heilautuksella velho- ja loitsuleikkiin. Käänne ei kuitenkaan ollut draamatoimintaamme jarruttava, päinvastoin. Yht'äkkiä luokka oli täynnä taikasauvojaan heiluttelevia velhoja, joiden taikojen kohteeksi suostuin. Sain kokea, millaista oli muuttua leijonaksi, oppilaaksi, vauvaksi, pelleksi, paperiarkiksi, surulliseksi, vihaiseksi ja moneksi muuksi. 

Lukuisista muodonmuutoksista hengästyneenä halusin luokan kuitenkin palaavan vielä lopuksi ystävyyden teemaan ja kerroin, että haluaisin testata ystävyyden voimaa. Taikasauvoja ei tarvinnut laittaa pois, ne tuli vain pitää hetken aikaa kurissa. Osalla oppilaista taikasauvat tuntuivat syöksyvän taikoja vielä pulpetillakin, mutta rauhoittuvat viimein, kun sovimme, että loitsuleikkiä saa halutessaan jatkaa kaverin kanssa välitunnilla.

Muuttuva patsas
Rakensimme eripuran patsaan vielä luokan eteen uudestaan. Ohjeistin loppuja luokan velhoja kohdistamaan taikasauvansa kohti patsasta ja valmistautuvan vuosisadan yhteistaikaan. Yhteen ääneen lausuttu taikasana "ystävyys" ja taikasauvojen heilautus sai patsaan ilman sen kummempia ohjeita muuttumaan takaisin alkuperäiseen, toisia kädestä pitävään, hymyilevään muotoon. Patsaan muodonmuutos eripurasta ystävyyteen oli niin vaikuttava, että teimme sen vielä muutaman kerran uudestaan vaihdellen muuttuvaan patsaaseen osallistuvia oppilaita.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Tehdään tarina, kynät piiloon

Työskenneltyäni parikymmentä vuotta lasten parissa olen oppinut ainakin sen, että lapsilla, jos kellä riittää mielikuvitusta. Parhaimmillaan tuo oppilaiden mielikuvitusrikkaus näkyy myös rikkautena kouluarjessa, jossa mielikuvituksen siipien lennätettäväksi lähdettyämme, voi mitä tahansa tapahtua. Enkä tällä nyt tarkoita ikäviä yllätyksiä vaan niitä lukemattomia oppilailta kuultuja ideoita esimerkiksi siitä, kuinka koulun saisi viihtyisämmäksi. Niin, kyllähän se olisi toista lukea kirjoja uimapatjalla kelluen luokkaan rakennetussa poreammeessa, jonne voisi pulahtaa vesiliukumäestä. Tai kyllä opetukseen saisi uusia ulottuvuuksia, jos opea voisi ohjailla kaukosäätimellä. Aihetta voisi vaihtaa kuin kanavaa telkkarista ja opettajaa voisi välillä pikakelata, jotta tylsimmistä aiheista päästäisiin nopeasti yli.

Miksi sitten olen todella usein tarinan kirjoittamista aloittaessamme kuullut oppilaan suusta:

"Ope, mä en keksi mitään!"

Uskoakseni kyse ei niinkään ole ideoiden puutteesta vaan siitä, että se kaikki, mitä oppilas on tarinaansa keksinyt jo ennen kuin aloittaa kirjoittamisen, tuntuu lopulta liian työläältä kirjoittaa. Kynän käsittely ei kaikille oppilaille ole teknisesti helppoa ja kun kirjoittaminen tuntuu vaikealta tai liian hitaalta tai raskaalta, on todennäköistä ettei lapsen luovuuskaan ole enää parhaimmillaan.

Leikin ja draaman avulla oppilas kertoo tarinan kuin itsestään. Teksti ikään kuin syntyy leikin tai esityksen oheistuotteena, kertojan äänenä, joka kertoo mitä tapahtuu. Opettaja voi johdatella kysymyksillään tarinan etenemistä ilman, että varsinaisesti puuttuu tarinan juoneen. 

"Kuka hän on?" "Missä hän asuu?" "Mitä hän on tekemässä?" "Sitten tapahtui jotain yllättävää, mitä?"

Opettaja voi kirjoittaa oppilaiden keksimän tarinan tai oppilaat itse kirjoittavat tarinan myöhemmin. Tarinan voi luonnollisestikin tehdä myös kuvina, sarjakuvana, animaationa, kuunnelmana tai videona.

Savimöhkäle:
Pyysin yhden oppilaistani luokan eteen esittämään savimöhkälettä. Tai oikeastaan savimöhkälettä ei tarvitse esittää, sen kun vain on paikoillaan ja antaa muiden muotoilla "möhkäleen" esittämään jotain. Savimöhkälettä voidaan muotoilla myös näyttämällä sille mallia tai kertomalla millaiseksi sen tulisi muotoutua. Muotoilulle savimöhkäleelle voi seuraavaksi keksiä nimen ja mitä se juuri on tekemässä. Tilanteeseen voi myös muotoilla lisää henkilöitä ja keksiä niille vuorosanoja. Näin syntynyt tilanne voi toimia lähtökohtana uudelle tarinalle.

Still-kuvat (alku-käännekohta-loppu)
Luin oppilailleni tarinan, jonka jälkeen jaoin heidät pienryhmiin. Oppilaat suunnittelivat ryhmissä still-kuvat tarinan alusta, tarinan käännekohdasta tai tarinan lopusta. Still-kuvassaan ryhmän jäsenet jähmettyivät esittämään jotain tarinan hetkeä tai tilannetta. Yksi ryhmän jäsenistä toimi lisäksi pysäytetyn kuvan kertojana eli kuvatekstittäjänä.

Kaukosäädin:
Jaoin oppilailleni kuvitteelliset kaukosäätimet. Kokeilimme aluksi yhdessä kuinka säätimet toimivat. Toimin itse kauko-ohjattavana robo-opettajana. Saimme selville, kuinka robo-open ääntä pystyi hiljentämään ja kuinka sen sai kävelemään takaperin, hyppimään ja tanssimaan. Kaukosäätimestä löytyivät lisäksi kikatus-, vollotus-, murina- ja irvistelynapit. Jostain syystä voltti-nappi ei tänään toiminut, onneksi! Melkoisen vauhdikkaan ja itseni kannalta hikisen testaussession jälkeen oppilaat leikkivät kaukosäätimillään parinsa kanssa, toisen ohjaillessa ja toisen toimiessa robo-oppilaana.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Toteutan kaikki toiveenne, leikisti!

Mikä leikissä viehättää? Miksi se saa osallistujansa, niin oppilaat kuin openkin innostumaan?

Itselleni ne ovat ainakin ne leikin ja draaman lähes rajattomat mahdollisuudet tuottaa jotain uutta ja yllättävää. Leikissä kun pystyy tekemään sellaista, mihin ei oikeasti pystyisi. Lentämään kuuhun, muuttumaan joulupukiksi tai ihan miksi vain, seikkailemaan kivikaudella, kurkkaamaan tulevaisuuteen, ratkomaan mysteereitä ja löytämään aarteita, ainakin leikisti!

Uskonnontunnillamme keskustelimme oppilaiden kanssa siitä, mihin kukin uskoo. Keskustelu heräsi kunnolla henkiin, kun aiheeksi tuli joulupukki. Joku kertoi käyneensä Korvatunturilla joulupukin pajassa ja joku toinen kertoi tunnistaneensa naapurinsa joulupukin parran takaa. Aika yksimielisiä oltiin siitä, että joulupukki tarvitsee joulukiireisiinsä apulaisia, tonttuja sekä apupukkeja. Jokaisella tuntui olevan tarina sekä oma mielipide joulupukista, myös opettajalla. Kerroin oppilailleni, että pidän joulusta ja joulupukista paljon ja vaikken enää suhtaudukaan joulupukkiin kuten lapsena, haluan edelleen omalla tavallani uskoa joulun taikaan. Kerroin myös, että meillä kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen ja velvollisuus toisten mielipiteen kunnioittamiseen oli kyse sitten joulupukkiin uskomisesta tai jostain vakavammasta. Toisaalta, mikä voisi olla vakavampaa kuin joulu ja joulupukki, kun kysytään 6-7 -vuotiaalta lapselta.

Kaikki toiveenne toteutuvat
Pyysin luokkani oppilaita miettimään, mitä he oikein kovasti toivoisivat lahjaksi? Kun oppilaiden mietteliäät ilmeet muuttuivat vähitellen toiveiden kirkastamiksi, ehdotin, että jos lapsille vain sopisi, voisin yrittää toteuttaa kaikki toiveet, ainakin leikisti. Ja, sehän sopi oppilaille. Ensimmäisen oppilaani toive, auto saatiin heti toimimaan. Oppilaan kääntäessä starttiavainta, painaessa kaasua sekä pyörittäessä mielikuvitusrattia auton moottorin jylinää alkoi kuulua joka puolelta luokkaa. Auton jälkeen luokassa toivottiin ja nähtiin monenlaisia mm. hevonen, kiltti opettaja sekä uusinta uutta oleva Pelikonsoli-kuutonen. Peliä toivonut oppilas ohjasi mielikuvitusohjaimellaan loppuja luokan oppilaita, jotka esittivät pelin hahmoja purkamassa jotain vanhaa ja rakentamassa uutta tilalle. Mielikuvituspelin hahmot eivät liikkuneet holtittomasti vain itsekseen, vaan odottivat selvästi ohjauskomentoja lahjan saaneelta oppilaalta. Jos toivottu lahja tuntui minusta liian sotaiselta tai rajulta, muistutin konemaisella äänellä: "Tänään toteutuvat vain kiltit, hyväntuulen toiveet."
Aseita ja sotimisia ei siis kannattanut toivoa, koska silloin toive ei toteutunut ja meni hukkaan. Aiemmin mainitsemani kiltti opettaja lienee juuri ollut oppilaiden mielestä hyväntuulen toive. Useimmiten kun näkee oppilaiden esittävän komentavaa, äkäistä opea.

Lahjapaketit
Oppilas käärii mielikuvituslahjan pakettiin. Lahja annetaan luokkakaverille, joka avaa paketin. Lahjan antaja esittelee paketin sisällön esim. näyttämällä, kuinka lahja toimii. Lopuksi mielikuvituslahjalla leikitään yhdessä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

WALL OF PLAY ensi-ilta!

Sain viime viikonloppuna kokea oman draamaopettajuuteni kasvua oikein metrikaupalla. Olin kutsunut vanhoja opettajakollegoita koeryhmäksi tutustumaan draaman työtapoihin ja testaamaan uutta keksintöäni Wall of Play:tä. Koulussa seinän voisi nimetä myös Leikki- ja Draamaseinäksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä! Seinän avulla on mahdollisuus pitää draaman työtavat näkyvissä luokkahuoneessa ja näin draamasta tulee helposti osa kouluarkea. Wall of Play antaa mahdollisuuden draaman toteuttamiseen monessa tilanteessa. Työtavat haastavat kokeilemaan draamaharjoituksia vaikka oppikirjan kuvan pohjalta. Lähtökohdaksi draamaharjoitukselle kelpaa lähes mikä vaan: esine, runo, sana, tarina, sarjakuva, satu, taidekuva, musiikki jne. Ja joskus voidaan lähteä myös liikkeelle työtavasta käsin, esimerkiksi patsaasta. Patsastyöskentely voi sitten johtaa ryhmän luomaan uuden henkilön ja kertomaan hänen tarinansa.

Olin kerännyt kollegoilleni erilaisia kuvia, runoja, nuotin ja uutisen seinän testaamista varten. Olimme tutustuneet draaman työtapoihin ja vihdoin oli aika testata uutta seinää. Opettajat jakautuivat ryhmiin. Ryhmät valitsivat seinältä yhden kuvan ja yhden työtavan. Jokainen ryhmä ohjasi suunnitelmansa muulle ryhmälle. Teimme äänimaisemamatkan metrolla meren yli kaupunkiin. Harjoittelimme Mona Lisan kuvan avulla rooli seinällä -työtapaa. Pääsimme haastattelemaan huntupäistä naista tyhjässä tuolissa.

Wall of play toimi hienosti ja nostatti mahtavat fiilikset! Mitähän kaikkea tällä seinällä vielä voisikaan tehdä? Parhaimmillaan se vaikuttaisi positiivisesti oppilaiden kouluviihtyvyyteen ja koulumotivaatioon? Voisiko leikistä ja draamasta tulla luokan yhteinen toimintakulttuuri, johon oppilailla olisi myös omistajuus! Kuulen jo korvissani oppilaan kysymyksen: "Hei ope! Voitasko tehdä tästä kuuma tuoli?" Minä uskon, että Wall of Play voisi tuoda suomalaiseen kouluun lisää toiminnallisuutta, kokemuksellisuutta, naurua, rohkeutta, kekseliäisyyttä, elämyksellisyyttä, yhteishenkeä, tunneälyä, luovuutta ja keskustelua.

Rooli seinällä
Piirretään henkilön ääriviivat isolle paperille. Kirjoitetaan henkilöstä tietoja ääriviivojen ympärille.  Opettajan kysymykset ohjaavat toimintaa, esim. Kuka hän on? Nimi? Ikä? Luonne? jne. Iso paperi kiinnitetään seinälle. Rooli seinällä voi antaa alkusysäyksen tarinalle tai muuhun draamatyöskentelyyn.

Tyhjä tuoli
Asetetaan tyhjä tuoli ryhmän eteen ja kuvitellaan haluttu henkilö siihen istumaan. Ryhmä saa vapaasti kysyä kuvitteelliselta henkilöltä kysymyksiä ja myös vapaasti vastata niihin. Tyhjä tuoli antaa mahdollisuuden saada lisää tietoa halutusta henkilöhahmosta. Työtapa on erityisen hyvä silloin, kun ei haluta kenekään oppilaan henkilöityvän kyseiseen hahmoon.