Kop, kop, kop!
Kesken ihan ensimmäisen koulupäivän luokkamme ovelta kuului koputus. Tuoreet ykkösluokkalaiset säpsähtivät pulpeteissaan. Olimme juuri totutelleet omiin paikkoihin pulpetin ääressä ja olin huomaavinani, että osalla pikkuykkösistä alkoi jo paukut loppua ja peput puutua. Koputus ovella sai oppilaat heräämään. Kukahan siellä mahtaa olla, pohdin ääneen, johon oppilaani ehdottivat uutta oppilasta, joulupukkia ja vaikka mitä.
Avasin oven ja siellä seisoi posteljooni koppalakki päässään ja univormu yllään.
Postia ykkösluokkalaisille!
Posteljooni ei tällä kertaa tarjonnut meille Pörriäisiä vaan suuren, painavan laatikon. Kuittasin lähetyksen posteljoonille ja raahasin paketin pöydälleni luokan eteen. Melko moni olisi heti halunnut tulla avaamaan paketin. Pidin kuitenkin yllä jännitystä ja kääntelin sekä tarkastelin laatikkoa eri puolilta. Laatikko oli todella raskas. Kysyin oppilailtani, mitä painavaa ykkösluokkalaiset voisivat tarvita ja sain monenlaisia ehdotuksia. Jonkun mielestä laatikko oli täynnä kiviä, joista voisi rakentaa linnan ja jonkun toisen mielestä laatikossa oli koulubussi. Jännitys kasvoi ja kasvoi ja yhtäkkiä eräs oppilaista parkaisi, että onko siellä laatikossa aikapommi. Painoin korvani laatikkoa vasten ja rauhoittelin lapsia. Laatikko ei tikittänyt, joten ei siellä aikapommia voinut olla. En edelleenkään keksi, mihin ykkösluokkalaiset kyseistä vekotinta voisivat tarvita. Ehkäpä aikapommilla voisi "räjäyttää" turhan työajan pois arjesta, jolloin viikonloppu alkaisi nopeammin...
Päätin hieman repäistä laatikkoa auki ja kysyin kuka haluaisi tulla kurkkaamaan laatikkoon. Luokkani jokainen oppilas viittasi. Kaikki olivat vapaaehtoisia paljastamaan salaperäisen laatikon arvoituksen. Pari kurkkaajiksi valittua oppilasta hiipi kohti laatikkoa. Muu luokka pidätti hengitystään. Luokassa oli hiiren hiljaista.
Oli vaikea uskoa, että nämä eloisat ja äänekkäät pikkukoululaiset voisivat olla näin keskittyneinä ja hiljaa. Paketin sisällön selvittäminen oli kuin aarteenetsintäleikkiä, joka yleensä innostaa joka ikistä lasta. Ensimmäinen oppilaista kurkkasi laatikkoon ja hihkaisi siellä olevan jotain kiiltävää. Kun toinen oppilaista lisäsi sisällön kiiltävän kuin kulta, oli melko varmaa, että olimme oikeasti löytäneet aarteen. Tässä vaiheessa laatikon kimpussa oli jo useampi oppilas. Laatikko muuttui nopeiden pikkukäsien ansiosta silmänräpäyksessä pahvisilpuksi ja pöydälle jäi pino kiiltäviä, arvokkaita ja kultaisia aapisia.
Jaoin jokaiselle oppilaalle ikioman kultakimpaleen, aapisen. Kirjan saaminen ja vielä kultaisen sellaisen tuntui riittävän oppilaille. Kukaan ei hinkunut oikeita kultarahoja tai aarteita. Oppilaat selailivat uusia kirjojaan innostuneina ja varmistivat opelta vielä muutaman kerran, että olihan kirjat varmasti annettu ikiomiksi.
Kyseiseen ala-asteen ensimmäiseen päivään palattiin luokassamme vielä useita kertoja tulevien vuosien kuluessa. Aarteet eli aapiset ja niiden saapuminen luokkaan oli painautunut monelle mieleen. Posteljoonin oppilaat tunnistivat jossain vaiheessa koulumme kieltenopeksi ja ymmärsivät myös pikkuhiljaa, että kultaisten aapisten löytyminen postipaketista oli opettajan keksimä juoni. Ensimmäisen kirjan saaminen koulussa olisi voinut jäädä oppilaan muistiin muutenkin, mutta kun se vielä saatiin aarteena, oli kyseistä tapahtumaa vaikea unohtaa.
Nimilaput sekaisin
Ekana koulupäivänä pulpettien reunalle jätetyt nimilaput olivat yön aikana villiintyneet. Kun oppilaat tulivat aamulla kouluun, oli nimet taululla sikin sokin. Aloitimme kakkospäivän ykkösellä siis siivoamalla nimilaput omille paikoilleen. Yhteistyöllä luimme nimet yksi kerrallaan ja oppilaat saivat vuoronperään palauttaa nimilaput omistajileen. Leikin voi tehdä helpommin myös niin, että jokainen oppilas hakee oman nimilappunsa taululta itselleen. Tällöin on hyvä sopia etukäteen, kuinka moni saa yhtäaikaa taululla pistäytyä. Jos asiasta ei sopimusta ole, on mahdollista, että taululla tulee ruuhkaa ja törmäilyjä. Nimilappujen sekoittamista voi koulun alussa tehdä useampanakin päivänä. Välillä nimilaput voivat olla väärillä pulpeteilla, jolloin jokaiselle oppilaalle tulee henkilökohtainen lukutehtävä. Toki, jos lukeminen on vielä haastavaa, luokkakaveria tulee ja saa auttaa nimen selvittämisessä. Nimilaput voivat myös olla tyystin kadonneet, jolloin laput tulee ensin löytää ennen kuin nimiä päästään lukemaan. Ope voi antaa vihjeitä tai piirtää kartan piilojen selvittämiseksi.
Nimiarvaus
Kukin oppilas valitsee yhden luokkakaverinsa nimen, mutta ei kerro valintaansa muille. Yksi oppilaista tulee luokan eteen ja muut yrittävät kysellen saada selville, ketä luokkakaveria hän ajattelee. Kysymysten tulisi olla sellaisia, että niihin voi vastata joko kyllä tai ei (esim. Onko oppilas tyttö? Onko hänellä t-paita päällä?) Jos kysymysten keksiminen on oppilaille haastavaa, voi luokan edessä oleva oppilas antaa vihjeitä valitsemaansa luokkakaverin nimeen liittyen (esim. nimi alkaa S -kirjaimella, nimi tarkoittaa kesää). Leikkiä voi leikkiä myös pareittain tai pienryhmissä.
Itselleni on jäänyt ensimmäinen koulupäivä mieleen niin ala-asteella kuin yliopiston opekoulutuksessa. Molempia päiviä yhdistää jännitys, odotuksen täyttymys sekä eksyminen. Ykkösluokkalaisena muistan tallustaneeni kuin ankanpoika emo-open perässä kohti uutta pesäluokkaa. Ensimmäinen oppitunti jännitti kovasti, mutta niin se tuntui muitakin luokkalaisiani jännittävän. Joillekin jännitys oli niin suurta, ettei omaa äitiä olisi halunnut päästää lähtemään kotiin. Itselläni jännitys sai aikaan sen, että en löytänyt takaisin omaan luokkaan ensimmäisen välitunnin jälkeen. Kaikki näytti niin suurelta pienen ykkösluokkalaisten silmin. Sama tunne tosin minulla oli myös OKL:n ensimmäisen vuosikurssin keltanokkana, joka yritti löytää luentosalia suuresta, tuntemattomasta yliopistosta.
Pallon kuljetus
Ope antaa pallon yhdelle luokan oppilaista ja sanoo samalla oppilaan nimen. Oppilaan tulee viedä pallo jollekin toiselle luokkakaverille, joka vie pallon seuraavalle jne. Palloa luovutettaessa tulee aina muistaa sanoa sen oppilaan nimi, jolle pallo annetaan. Jokainen oppilas saa pallon itselleen vain kerran, joten pallo tulee antaa aina sellaiselle oppilaalle, jolla pallo ei vielä ole ollut. Pallo annetaan luokkakaverin käteen, palloa ei siis saa heittää. Kun pallo on luovutettu, jää pallon antanut oppilas sille paikalle, mihin pallon kuljetti. Liikkuminen pallon kanssa tulee olla rauhallista. Jos nimileikki tehdään piirissä, pallo vieritetään rauhallisesti kohti seuraavaa oppilasta. Leikki tulisi leikkiä äänettömästi, jolloin jokainen osallistuja sanoo vain yhden nimen vuorollaan eli leikki vaatii muistia ja keskittymistä. Muistamisen helpottamiseksi ne oppilaat, joilla pallo ei ole vielä käynyt, pitävät kättään edessään (esim. pulpetilla) kämmen ylöspäin odottamassa palloa. Kun pallo on kuljetettu seuraavalle, oppilas voi laittaa kätensä selkänsä taakse merkiksi, että pallotehtävä on suoritettu.
Parin haastattelut
Oppilaat keksivät kysymyksiä, joita voisivat toisiltaan kysellä esim. Mikä on lempiruokasi? Mitä musiikkia kuuntelet? Minkä kirjan luit viimeksi? Mitä teit kesällä? Mitä harrastat? Kun kysymykset ovat valmiita, oppilaat kysyvät vieruskaveriltaan tai lähellä istuvalta luokkakaverilta keksimänsä kysymykset. Opettajan merkistä vaihdetaan paria. Kun kyselykierros on ohi, keskustellaan yhdessä, millaisia asioita saatiin luokkakavereista selville. Osaa vastauksista selvinneistä asioista voidaan kokeilla omalla tuolilla istuen kaikki yhdessä esim. Kaikki kalastavat, kaikki ovat Robinin konsertissa, kaikki pursottavat ketsuppia ja syövät makaronilaatikkoa. Haastatteluja voidaan myös esittää toisille tai videoida osana luokkaa esittelevää omaa uutislähetystä.
Ensimmäisen vuosikurssin opeopiskelijana jouduin kinkkisen tehtävän ääreen. Minun piti tentissä esitellä oma kasvatustieteen teoriani. Vähäinen kokemukseni kasvatuksesta tieteenä tai edes käytännössä sai minut hyödyntämään kesäleiriohjaajana kokeilemiani keinoja lasten kanssa toimiessani. Kerroin tavasta, jonka leirillä huomasin toimivan, kun lapset piti saada tekemään jotain ohjattua, aikuisten suunnittelemaa. Puhuin tenttivastauksessani "narraamisesta" kasvatuksen välineenä, jolloin lapset ikään kuin narrataan tekemään toivottuja asioita. Kasvatustieteen proffani ei oikein arvostanut narraamis-käsitettäni eikä myöskään näin ollen kasvatustieteen teoriaani. Ymmärrän häntä hyvin, arvoihimme kuuluu rehellisyys, jolloin narraaminen kuulostaa epäluotettavalta ja -sovinnaiselta.
Nyt noin parinkymmenen opevuoden jälkeen huomaan kuitenkin "narranneeni" oppilaitani useammin kuin kerran. Tarkoitukseni ei tietenkään ole ollut petkuttaa tai opettaa jotain sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Olen huomannut, että todella toimiva tapa saada oppilaat työskentelemään tai oppimaan, on antaa oppilaille tehtävä, joka koukuttaa ja motivoi, mutta ei esimerkiksi huuda suurin otsikoin:
NYT HARJOITTELEMME GEOMETRIAA!
Jos sen sijaan oppilaat muuttuvat tutkijoiksi, jotka etsivät luokasta geometrisen aikakauden kolmiomuodostelmia, tulee kolmiot kuin vahingossa tutuksi ihan vaan luokan seiniä, kattoa ja tavaroita tarkkailemalla. Leikki ja draama onkin "narraamista" parhaimmillaan. Silloin toimitaan "narraamisen" maailmassa, tilassa, jossa fakta ja fiktio, todellisuus ja mielikuvitus yhdistyvät ja sopivasti sekoittuvat toisiinsa. Oppikirjasta / netistä aiheeseen tutustumisen lisäksi voidaan esimerkiksi yhdessä leikkiä karhuja, jotka heräävät talviuniltaan syömään lempiruokaansa, marjoja. Näin leikin kautta saadaan kokemuksellisuutta oppimiseen, joka omien opettamiskokemuksieni perusteella on sitä mieleenpainuvinta oppimista. Emme tietenkään oikeasti voi tietää, miltä karhusta tuntuu talviunilta herätessään, mutta leikki ja draama ja nallen roolissa toimiminen ikään kuin "narraavat" meitä toimimaan ja tuntemaan kuin olisimme karhuja unenpöpperössä.
Luokan oma ystäväkirja
Kun olimme haastatelleet luokkakavereitamme, teki jokainen luokkamme oppilas itsestään seinälehden, jossa kertoi haluamiaan asioita itsestään. Seinälehteen oli piirretty tai kuvattu myös oma kuva. Luokan seinällä olevien oppilasesittelyiden kautta luokkakaverit oppivat toisistaan uusia asioita. Leikimme välillä myös "Arvaa, ketä ajattelen" -leikkiä, jossa oppilaiden seinälehdet toimivat sopivasti vihjepankkeina.
Ystäväkirjan voi toteuttaa myös perinteisenä paperiversiona esim. kouluvihkoon, videona tai sähköisenä esim. tekstinkäsittelyohjelmalla. Jos haluaa luokan esittelyn nettiin, voi käyttää blogiohjelmia (esim. Blogger), Padlet-seinää tai perustaa oman YouTube-kanavan, jossa julkaisee videon. Koulussa tehtyjen ja taltioitujen kuvien ja videoiden julkaisemiseen internetissä kannattaa pyytää lupa oppilaiden vanhemmilta.
Kuutamolla
Kun aloitan uuden oppilasryhmän kanssa, kuten esimerkiksi tulevana tiistaina koulujen taas alkaessa, haastan oppilaani selvittämään itsestäni kertomieni väittämien todellisuutta. Kerron oppilaille 3-5 asiaa itsestäni ja pyydän oppilaita arvaamaan, mikä tai mitkä väittämät pitävät paikkaansa ja mitkä ovat täyttä palturia. Oppilaat saavat luonnollisesti tehdä lisäkysymyksiä liittyen esittämiini väittämiin. Kun open taustat on selvitetty, annan jokaiselle oppilaalle tehtäväksi keksiä itsestään muutamia väittämiä. Ensimmäisten koulupäivien aikana selvitämme yhdessä millaisia "narrauksia" oppilaat ovat itsestään keksineet ja mikä oikeasti kenellekin on tapahtunut.
Arvaa, mikä seuraavista väittämistä on totta:
a) Olen toiminut leikkivänä opettajana päiväkodissa, alakoulussa, yläkoulussa, lukiossa ja yliopistossa.
b) Olen leikkinyt oppilaitteni kanssa eniten "Kutitusmurhaaja"-leikkiä.
c) Kun leikki on osa koulutyötä, koulutyö sujuu kuin leikki.
Vastausehdotukset voi lähettää osoitteeseen openleikkikoulu@gmail.com.
Oikein vastanneiden kesken arvotaan urheiluauto, ainakin leikisti.
Hauskaa ja leikkisää lukuvuotta!
